My mom told me that world is a cruel place to live.
Now I know she was right, I can see it in her eyes.
Meillä on tapana puhua äiteen kanssa automatkoilla asioista, muuten sitten ei kotona oikein mistään suuremmasta puhuta. Autossa puhutaan milloin mistäkin, milloin saan aikaiseksi pienen riidan, ja milloin nauretaan molemmat vedet silmissä.
Tänään matkalla kotiin Rikulta, päädyttiin puhumaan kavereista ja noh Rikustakin hieman. Hiljennyin sitten toviksi vain kuuntelemaan musiikkia, ja äiti kysyi jotain mikä tuntui häirinneen sitä pitkään. "Vieläkö siuta ahistaa?" Tietty tuijotin monttu auki, mitä ihmettä äiti. Kyselin mitä ihmettä se höpösi, mutta sitten se vaa toisti kysymyksen. Tajusin kyllä mistä oli kyse. En ehkä ole ollut se maailman positiivisin ja ns. onnellisin ihminen toisinaan (kuten joskus meillä näin käy).
Kysymys hämmens miuta. Tietysti sanoin, että paranemaan päin. Eksyin silti sanomaan, että joskus on tullu mietittyä voisikoha miussa asua pieni masennuksen pahanen. Äiti totes, että se on vain teini-iän ongelmia, ja totesin itse siihen päälle, että sitä se on aika varmasti. Muistan vain, että tätä on jatkunut pari vuotta, toisinaan todella todella matalin odotuksin tulevalta, ja elänyt juuri ja juuri. Joskus ollut todella hyvä olla, esim. nyt.
Hämmentää edelleen, että äiti ei olekaan sokea. Luulin, ettei se tajunnut mitään. Olen joko hyvä huijaamaan itteeni, tai äiti on velho.
On hetkiä ku pää ei kestä äitin kanssa oloa, ja hetkiä kun äitin 'turva' on kaikki kaikessa. En voi maasta taivaisiin kehua meidän 'äiti-tytär suhdetta'. Oon tuottanu äiteelle pettymyksiä aika paljon, vaikkei se sitä myönnä huomaa sen silti. Pitäisi varmaan hävetä, koska äiti vielä yrittää parantaa miun elämää entisestää ja noh se ei kuitenkaan mukise menneestä. Ääh tulee toisinaan vain niin paska olo kun tajuaa miten kohtelee vanhempiaan.
Eipä muuta. Öitä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti