DÄÄMM

Alkuun heti hieno lomapäivän pose. Siitä on jo aikaa kun viimeeksi olen antanut periksi ja kirjoittanut postauksen. Ehkä siis oli jo aika saada jotain aikaiseksi.
Se kunnon kohotus... se vähän jäi. Poikaystävä oli viikonloppuna yötä, syötiin pizzaa. Kaveri oli tiistaista keskiviikkoon yötä, syötiin mäkkäri ruokaa. :D Ei herran jumala, heti kun aloitti sen terveellisen elämän, alkoi syömään entistä hurjempia ruokia - eikä tietenkään osannut sanoa EI roskaruualle.
Hiihtoloma on mennyt vähän eri tavalla kun luulin. En maatunut sänkyni pohjalle, vaikka tänään sitä aktiivisesti pääsin viimein harrastamaan. Muuten olenkin viettänyt aikaa tallilla, kaverin ja poikaystävän kanssa.

Elämässä menee itseasiassa todella todella hyvin. Pieni ahdistus tuolla jossain mielenpohjukoissa on yhteishaun aiheuttama. Pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona, vai tuleeko oikeastaan yhtään mitään. Kuten meidän äiti sanoo, ei se ole nähnyt minussa mitään kiinnostusta/kipinää yhtään mitään kohtaan. Joten... Lukioon minua on turha edes laittaa, amiksessa ei taas oikein ole mitään. Miksi elämän pitää olla näin hankalaa.
Tuon on silti pikku murhe. Alan taas pikku hiljaa tajuta mitä on onni, ja sekin löytyi aikalailla tän seurustelusuhteen myötä. 5kk ollaan nyt yhdessä kestetty, enkä ainakaan minä näe mitään, mikä ei estäisi tätä jatkumasta. Miten yksi ihminen voi muuttaa niin paljon?

Kuitenkin ensipostaus on se toivepostaus; kaverini.
Näkyillään! ;)

My mom is a dinosaur

My mom told me that world is a cruel place to live. 
Now I know she was right, I can see it in her eyes. 

Meillä on tapana puhua äiteen kanssa automatkoilla asioista, muuten sitten ei kotona oikein mistään suuremmasta puhuta. Autossa puhutaan milloin mistäkin, milloin saan aikaiseksi pienen riidan, ja milloin nauretaan molemmat vedet silmissä.
Tänään matkalla kotiin Rikulta, päädyttiin puhumaan kavereista ja noh Rikustakin hieman. Hiljennyin sitten toviksi vain kuuntelemaan musiikkia, ja äiti kysyi jotain mikä tuntui häirinneen sitä pitkään. "Vieläkö siuta ahistaa?" Tietty tuijotin monttu auki, mitä ihmettä äiti. Kyselin mitä ihmettä se höpösi, mutta sitten se vaa toisti kysymyksen. Tajusin kyllä mistä oli kyse. En ehkä ole ollut se maailman positiivisin ja ns. onnellisin ihminen toisinaan (kuten joskus meillä näin käy).
 Kysymys hämmens miuta. Tietysti sanoin, että paranemaan päin. Eksyin silti sanomaan, että joskus on tullu mietittyä voisikoha miussa asua pieni masennuksen pahanen. Äiti totes, että se on vain teini-iän ongelmia, ja totesin itse siihen päälle, että sitä se on aika varmasti. Muistan vain, että tätä on jatkunut pari vuotta, toisinaan todella todella matalin odotuksin tulevalta, ja elänyt juuri ja juuri. Joskus ollut todella hyvä olla, esim. nyt.

Hämmentää edelleen, että äiti ei olekaan sokea. Luulin, ettei se tajunnut mitään. Olen joko hyvä huijaamaan itteeni, tai äiti on velho.
On hetkiä ku pää ei kestä äitin kanssa oloa, ja hetkiä kun äitin 'turva' on kaikki kaikessa. En voi maasta taivaisiin kehua meidän 'äiti-tytär suhdetta'. Oon tuottanu äiteelle pettymyksiä aika paljon, vaikkei se sitä myönnä huomaa sen silti. Pitäisi varmaan hävetä, koska äiti vielä yrittää parantaa miun elämää entisestää ja noh se ei kuitenkaan mukise menneestä. Ääh tulee toisinaan vain niin paska olo kun tajuaa miten kohtelee vanhempiaan.

Eipä muuta. Öitä. :)