En tiedä lukeutuuko tämä mielipidepostauksiin vain yleiseen elämän liialliseen miettimiseen. Tässä postauksessa käsittelen nuoria. Heidän tunteitaan tarkemmin sanottuna.
Olen huomannut kuinka moneen on syystä a tai b, tai syystä tuntematon iskenyt masennus, siis ihan todettu. Se harmittaa ja tuntuu pahalta, koska tietää, ettei osaa samaistua toisen tunteisiin, eikä näin tiedä mitä sanoa tai tehdä (no mie oonki vähä muutenki puupökkelö jos joku sanoo, että sillä on huono olla). Sitten on näitä teiniangstaajia, itse heihin tavallaan joskus kuuluneena. Kaikki on väsyttävää, puuduttavaa, huono olo henkisesti, feikki hymy ja sisältä niin pirun murtunut ja plaa plaa plaa. USKON SEN! Kaikilla on tämä tunne joskus, kaikilla tuntuu toisinaan hyvin uupunut ja 'masentunut' fiilis elämään, ei kerta kaikkiaan jaksa. Kuitenkin alan repiä hiuksia kun vaikka fb täyttyy englannin kielisistä teksteistä "Fake smile", "You know my name, not my story", "I'm ok (not really)" "Broken." ja sitä rataa.
Asdfgghjkl... En halua tuomita, vai oikeastaan haluanko.. en mie tiiä. Äähh.. jos noita juttuja olisi aivan perusteellinen uskominen kaikki nuoret (varsinkin teinitytöt) ovat valtavan masennusepidemian iskemiä. Noh tytöt on tyttöjä mutta..
On se hyvä, että suurimmalla on edes tunteet.
Aihe on mietityttänyt miuta jo tovin. Tiedän ihmisiä, jotka ovat masentuneita, mutta piru vie eivät huutele siitä, he eivät kerro sitä miltä tuntuu. Sitten tulevat muut, jotka ruikuttavat koko helvetin maailmalle. Anteeksi. On se hyvä, että kerrotaan miltä tuntuu, ja hyvä että et ole sisäisesti ok, ja blaah. En tiedä leimaanko muut näin huomionkipeäksi, vai enkä vain osaa löytää empatiaa tälle ilmiölle. Toisinaan itse samaistuu niihin teksteihin, toisinaan niitä saattaa laittaa vaikka tumblriin, mutta se on minusta tavallaan eri asia kuin fb, muttei sielläkään viihdy kun kaikkien seinä on täynnä kuinka paha olo on. Tämä blogi onkin blogi tänne ruikutan kaikki pienet pikku huolet ja muut, tämä on ok. Jos ketään ei kiinnosta niin hyvä, jos jota kuta kiinnostaa niin antaa kiinnostaa.
Jos on oikeasti paha olo puhukaa kaverin kanssa. Se auttaa. Ainakin pitäisi. Se on ainakin parempi kuin jurruttaa tunteita sisällään, tai sitten antaa niiden tulla ilmi yhdellä vaivaisella kuvalla. Kai se on tässäkin kukin tyylillään.
Ehkä vedän liian isot pultit tästä, mutta jos joku oikeasti minulle rakas ihminen vaikka laittaisi jonkun sääd kuvasen omalle fb seinälleen varmaan olisin huolissani. En tiedä johtuuko se siitä kun on toisinaan omissa teiniagsteissaan ollut harvinaisen 'pohjalla', sitä ei toivo muille.
En tiiä vaikutanko kuinka ihanalta, ystävälliseltä, luotettavalta, kuuntelevaiselta, taikka sitten vain hyvältä ystävältä. Oonko mie edes mitään noista. Oonko edes hyvä ystävä? Kuitenkin mie aina tuun välittää miun ystävistä, vaikka en osaa sitä ehkä niin helposti sanoa ääneen.
Aihe hieman pomppi siellä täällä, ja tekstistä tuli pitkä mutta ah, nyt se on sanottu.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti