Vuosi 2013

Varoitan luvassa pitkä postaus, kuvineen päivineen.

Viimevuosi oli tapahtumarikas. Alku kuukaudet ovat harmaan savun peitossa. Johtunee siitä, että silloin kärsin vaihteeksi kauheasta pään sisällä vellovasta koomasta ja kaikki tuntui uuvuttavalta ja joksenkin turhalta. Kevään edetessä koulu alkoi todellakin tuntua ahdistavalta ja elämä tuntui turhalta ja teki mieli vain unohtaa maailma ja jäädä neljän seinän sisälle.
Toukokuussa käytiin Pinkin keikalla Sonjan ja Ellan kanssa. Hyvä keikka, hieno show. Pian sen jälkeen loppuikin koulu, todistus iskettiin käteen ja pääsi kesän viettoon. Kesän aikana tapahtui paljon asioita, jotka muistan vielä kauan - suurimmaksi osaksi hyviä muistoja. Molemmat leirit, rippijuhlat, matkat. Vietin suurimman osan ajastani Hennan ja Panun kanssa, toisinaan taas olin vain kotona.
Syksyllä koulu alkoi, mutta uurastus jäi, ja kapina vanhempia vastaan paheni. Kotiin tuloajat heitteli, olin koko aika äkäinen ja tein kaiken aikalailla oman pään mukaan. Ja saihan siitä aina arestia joksikin aikaa. Röökiä kului ja tuntui mukavalta välillä vähän uhmata käskyjä, olla kuin ei olisi mitään rajoja.
TET-jakson aikana järki alkoi palata päähän ja voimat alkoivat palata, kyllä sitä koulua ehkä vielä jaksaisi, porukoita ei niinkään. 'Talvi' alkoi saapua ja noh eipä sen ihmeellistä. Ennen joululomaa kaikki voimat oli viety syystä X. Siltikin kavereiden voimalla tähänkin asti on tultu.

Vuosi 2013 kuvina:


Tammikuussa kävin viimeisen kerran Donin luona. Vuokraamisen lopetettua tuli todella ankea olo, ja teki mieli kuitenkin soittaa omistajalle, voisinko sittenkin jatkaa vuokraamista. Jatkoin siis hevostelua vain ratsastustunneilla. Opin Donin kanssa tiettyjä asioita itsenäisesti ratsastamisesta, toivottavasti siitä on tulevaisuudessa hyötyä.

Käytiin Tallinnassa maaliskuun lomilla Ellan kanssa. 

Hennasta ja miusta tuli tosi läheisiä kevään lopussa/kesän alussa sen jälkeen, kun oma mielenterveys petti muiden kavereiden keskellä, eikä oma pää meinannut toimia kovinkaan hyvin sen jälkeen muutenkaan.

Tutustuin Hennan kautta myös moniin muihin mahtaviin ihmisiin, esim. Panuun, joutsenolaiseen immeiseen ja myöhemmin elokuussa sitten Rikuun. Uudet ihmiset piristivät kummasti.

Kesäkuuss olin r.leirillä. Ratsastusleiri oli mahtava, sain viettää Santun ja 3 muun kanssa heppaelämää. Mukavin ratsastusleiri tähän mennessä, hevoset olivat tuttuja, joka teki leiristä varmaan vieläkin kivemman.
Kehityin omasta mielestäni ratsastuksessa jonkin verran vuoden sisään. Kävin yhdissä harjoituskoulukilpailuissa todetakseni etten vielä ole valmis kilparadoille - jännitän tilannetta aivan liikaa.

Ripari kesäkuunlopussa ei ollut niin ihmeellinen mitä moni on kertonut. Sain pari kaveria, ja noh pääsin ripille. Rippijuhlat oli vaatimattomat mutta mukavat. Sielläkin sai nauttia Santun, Hennan ja Panun seurasta. Rippi/synttärilahjaksi sain myös pienen vaivaisen mopon. Sillä tuli myöhemmin syksyllä ajaltua paljon ajoluvalla ja ajoluvatta. 

Pärnun matka elokuun alussa oli mukava mutta toisissa tilanteissa taas täydellistä tuskaa. En voi ainakaan väittää, että loppu päivät lomasta olisivat olleet tylsiä päiviä neljän seinän sisällä. Ensivuonna voisi ottaa uusiksi, jos saisi kaapattua kaverin tai pari mukaan.

Avenged Sevenfoldin keikka oli 6. marraskuuta. Sitä lämppäsi Five finger death punch. Se vain oli jotain mahtavaa. Tosin show ei ehkä vetänyt vertoja Pinkille, mutta kuitenkin tullut enemmän merkityksiä näiden bändien kappaleille joten en voi sanoa muuta kuin rakastin tuota iltaa.

Joulukuu ja joululoma meni sitten jouluhässätyksen ja Uuden vuoden merkeissä kotona.

Vuodelta 2014 en oikeastaan odota mitään erikoista, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.

Jouluni kinkkuna

Joulu on aivan kohta. Täytyy sanoa, että joulufiilikset ovat lattiatasolla. Ei tunnu siltä, että olisi joulu ihankuin tämä olisi vain tavallista harmaata arkea.
Pienenä hyppi viikkoja ennen joulua, kuinka ihanaa kohta se on! Nyt taas olen varmaan unohtunut haavemaailmaani, kun viimeviikon lopussa vasta iski totuus vasten kasvoja. Joulu tulee, vaikka kuinka yrittäisin unohtaa sen. Kavereille ostin mitään sanomattomat lahjat - hävettää varsinkin kun niiltä sai niin kivoja lahjoja. Poikaystävä tuskin lahjoistaan tykkää... huoh. Porukoille en mitään keksinyt. Hävettää, tämä joulu ei lähtenyt hyvin. Anteeksi. Ehkä osaan piristyä, kun olen syönyt mahani täyteen jouluruokia, ja avannut lahjat. :)

Joulu on ainoastaan siitä tunnelmasta hyvä ja siitä, että perhe on koossa (okei kinkkukin on ihan hyvää). Mutta pitääkö sen tapahtua vain yhtenä päivänä vuodesta? Sinänsä sääli.

Seuraavapostaus joulun jälkeen. Hyvät joulumielet. ;) 

I'm still daydreaming

Olen ollu pienessä kaamoksessa. Ei ole saanut aikaiseksi koskea näppäimistöön. Muutenkaan ei tule vietettyä päiviään netin syövereissä päivät pitkät kuten joskus ennen. Tunnun aina olevan hirveän väsynyt koulupäivien jälkeen, joten käperryn usein sänkyyn kuuntelemaan vain musiikkia ja pyrkinyt kasaamaan vaeltavia, sekaisin olevia ajatuksia. Se aika tuntuu jäävän taakse, kun en nähnyt missään mitään hyvää, en osannu olla oikeasti iloinen. Tuntuu, että kaikki menee nykyään paremmin (paitsi koulu).



Äh. En ole tehnyt mitään ihmeellistä. Kävin Avenged sevenfoldin keikalla Helsingissä marraskuun alussa ja sen jälkeen ei elämä ole ollut aikaisempaa erillaisempi. Vaikka kaipaan usein kaikkea uutta ja ihmeellistä, tajuaa sitä nyt, että ei sitä tarvitse joka välissä olla. Nyt on kiva vain elää tylsää pullamössö elämää. Jos totta puhutaan olen aina elänyt pullamössö kermaperse elämää. En valita.

Eipä kai muuta, pitäisi varmaan käydä nukkumaan nyt. Ja joskus panostaa blogiinkin. ;)
Öitä.

Vaaris on viisas mies

Kuvia tähän postaukseen on vähän, valitan. Kuvausinto on kadonnut taas tyystin. Onko kyse sitten surkeasta kuvaajasta, vai sitten vain täydellisestä ideoiden puutteesta. Jos sitä sitten joululahjaksi pyytäisi objektiivia... jos/ehkä.   Rambosta otan kuvia enemmän kuin tarpeeksi, ja sen huomaa näissäkin kuvissa. Pitäisi varmaan vaan ryhdistäytyä, kantaa kamera ulos ja vain ruveta kuvailemaan kaikkea jännää niin saisi koirakin olla rauhassa, eikä sen takapuolta olisi joka kuvassa.

Syysloma alkoi virallisesti sitten tänään. Olen siivoillut, syönyt, ja ennen kaikkea nukkunut pitkään. En tiedä mitään parempaa kuin nukkuminen. Eilinen meni lehtiä haravoidessa, kului siinä mukavasti 4 tuntia. Lihakset huutaa halleluujaah rankan ratsastuksen ja harvoinnin takia, ai mitenniin huono kunto.Tänään Riku tulisi käymään meillä, ja jotain. Ehkä piipahdetaan moikkaamassa Hennaa, mutta katsoo saanko luvan poistua kotoa, ja mitä mieltä Riku asiasta on. Hah.

Emotional Bullshit

"Why fall in love when you could fall on the floor and never get up."
Kaksi viikkoa on mennyt aika nopeesti ohitse. TET-jakso ohitse - olin siis tallilla - ja hieman sekavin mielin takaisin koulunpenkille maanantai aamuna. Tallilla oli mukavaa aikaa, vaikka aluksi se oli hieman pelottavaakin, mutta hyvinhän tallielämään sopeutui. Kouluelämään en kyllä sopeudu ikinä, kapinoin sitä vastaan vielä tämän vuoden. Sitten olenkin paniikissa, miten sitten jatko-opiskelut. Kaikki uusi ja tuntematon saa miut todella ahdistuneeksi.
Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon. Tarpeeksi paljon, että pienen lapsen pää on hieman sekaisin. Oikeastaan melkein kaikki on muuttunut, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Toisinaan se ahdistaa, toisinaan se tuntuu uudelta ja ns. hyvältä, joskus taas olen vain sekaisin.

Siitä on noin jonkin verran yli kuukausi, kun tutustuin ihmiseen, joka merkkaa aika paljon miulle. Voin vaan syyttää Hennaa tästäkin 'tuttavuudesta'. Voin vain syyttää itteeni, että menin ja ihastuin. Ääähh... En valita, paljoa.
En tiedä mitään ilkeämpää kuin se tunne ihmistä kohtaan, että välität siitä ihan helvetisti. Miulla näitä ihmisiä on pieni määrä. On ihmisiä, jotka ei enää niin paljon kuulu miun elämää, mutta silti en tahdo niitä poiskaa miun elämästä, koska niistä on tullut niin tärkeitä. Oon tavallaan huono sanomaan face-to-face ikinä kellekkää, että miten paljon ne miuhu on vaikuttanut ja kuinka paljon arvostan ja välitän, koska sillo tuntuu kuin kadottais ittestää kontrollin.
Osaan olla täysi kusipää rakkaitakin ihmisiä kohtaan, enemmänkin mitä lakikaan sallii. Olen toisinaan/joskus harvoin hieman oikukas...

Huoh. Hölmöt tunteet. Kaiken lisäks oon onnellinen nyt tiiän taas parin vuoden jälkeen miltä se edes hieman tuntuu. Pelkään million maa romahtaa taas jalkojen alla, koska tuntuu kuinka pikku hiljaa taas kaikki alkaa murtumaa.

Eipä muuta pientä valaistusta väsyneen ihmisen illan mietteistä. Ensi postaukseen kuvia. Wow!

Syksy tunnelmat

Syksy alkaa näkyä jo Lappeenranssa, myöskin tuntua. Nenä niiskuu ja yskin iltaisin keuhkot pihalle, kylmästä värjöttelen melkein koko ajan. Onneksi sinänsä tykkään syksystä, kaunista vuodenaikaa. Mutta miten sitä sitten kaunistelisi omaa elämäänsä.

1. Olen tavallaan arestissa.
2. Ja se on perseestä.

- Oon pahoillani äiti. En aina tiedä mitä teen. Otan omat harha-askeleet vaikka varoitat.
Oon pahoillani äiti. Ei päälläni taivas oo pilvetön, ja ite oon luonut tän ilmiön mut mä hoidan.
Oon pahoillani... -

No joo. Tullut tehtyä vääriä valintoja, joita en kadu. Olen tutustunut uuteen ihmiseen, josta on lyhyessä ajassa tullut omalla tavallaan tärkeä. Myöskin asioita joita ei pitäisi koskaan tehdä on tehty. = Älä kärähdä tupakasta vanhemmillesi. Älä karkaa kotoa noin vain. Älä tee mitään typerää muutenkaan. Älä tee itsellesi mitään. Älä sössi koulua.

Toisin sanoen voinko pahemmin ryssiä asiani viikon sisällä? Voisin, mutten sitä tee. Toivottavasti. Kuten sanottu muuten tilanne ei ns. vituta mutta kun en pääse huomenna leffaan. Onhan noita leffaja tietenkin vielä tulevaisuudessakin, kunhan pääsen tästä 500 vuotta kestävästä 'arestista' eroon.

Toivotan siis täältä neljän seinän sisältä muillekkin Hyvää syksyä!  :)

Sanat - Timo Pieni Huijaus - Pahoillani Äiti

Röllipeikko

Tömistelen takaisin arkielämään lomaelämästä, molemmat yhtä perseestä. Menempä tästä viiltämään ranteet auki nyyh nyyh. Voihan lol, kuinka hassu olenkaan.

Juu.. selitän joskus tuosta reissusta vähän iloisemmin, ja paremmalla tuulella. 

Safe Heaven

Ripari n.com

On käyty niin ratsastusleiri kuin rippileiri. Molemmat ovat loppupeleissä tämän kesän hyviä muistoja. :)

Rippileiri alkoi 21.6 ja kesti 1.7 asti. Kerron tästä sitten tarkemmin konfirmaation jälkeen. Harmittaa vain kun jätin typerys kameran kotiin, kun ajattelin, että riparista jäisi joka tapauksessa paha maku suuhun, joten mitä sitä kameraa kuluttamaan siellä. Jos pessimistit ovat täysiä idiootteja.

Ratsastuleiri taas alkoi joskus, ja päättyi joskus. :D Sain viettää aikaa ehkä yhden maailman hevosen kanssa ja hyvien tyyppien keskellä (vaikka meitä oli vain 5).

Huomenna värjäyttämään hiukset kampaajalle, ensimmäinen kerta ikinä ammattilaisella. Hassua, ja kallista, pyörryttää ajatus siitä kuinka kapea lompakko on sen jälkeen. Näen myös toivottavasti Hennaa ja Panua, ja tiedä sitten juhlistetaanko miun synttäreitä vai mitä myö keksitään tehdä keskustassa. Eli siis juu huomenna ikä taas muuttuu ja sen sisäistämiseen menee se yksi vuosi taas lisää. Pienenä sitä oli ihan innoissaan synttäreistä, nyt ei enää niinkään.

Pahoittelen kuvattomuutta seuraavaan kyllä niitä tungen. :) 

I'm too fat

Ei sitä voi olla kuulematta, varsinkaan naisten suusta. "Mie oon läski", "Kato näitä jalkoja, ja tätä mahaa", "Miun pitäs laihtua". Siitä ei pääse eroon, se on ku rutto. Sairaus ihmisten takaraivossa ja silmissä. Kaikista sydäntä viiltävintä on kun normaalipainoiset valittavat lihavuuttaan. Kuinka moni haluaa barbin muovisiin mittoihin? Kaikki naiset jos minulta kysytään. Kaikki rasva hus hus. Sinänsä sääli, että  ei ajatella kuin vain omaa ulkonäköä. Onhan se hyvä, että nyt edes ihmiseltä näyttää, mutta 500g on joillekin aivan liian luku lisänä puntarissa. Tämä ulkonäkö, oikestaan paino kriittisyys tarttuu.

En voi kieltää, että oma kroppa ei miellytä. Olen ylipainoinen, en kiistä. Koska olen ollut aina normaalia pyörempi, valitus painostaan ympärillä saa voimaan pahoin. Jos toiset haukkuvat itsensä maan rakoon normaalin painonsa takia... entäs minä? Vihaan keskustelua painosta, vihaan siitä koostuvia ohjelmia ja mainoksia. Kun yhdyn keskusteluun painosta ilmoitan olevani lihava ja mitä minulle vastataan "Et sie mikää läski oo, kato nyt näitä miun reisiä ja mahaa!" VOI JUMALAUTA! Toinen on miuta kaksikymmentä kiloa laihempi ja miun pitunen kutakuinkin. Olen ylipainoinen, tadaa. Eikä tämä ole sitä juuri, että kuvittelen, vaan



Ihmisiä on erikokoisia ja näköisiä. Ihailen itse normaalipainoisia ihmisiä, mutten näe muiden ylipainossa mitään monsteria, omassa peilissä se rasvamonsteri elää. Minulla on kaikki suhteellisen sopusuhtaisessa pituusmitassa, eli ei pitkiä jalkoja tai pitkää keskiruumista, vaan sopusuhtainen, mikä saakin läskin kertymään kaikkialle mutta huomattavasti. 

Peilissä miuta tuijottaa läskivuori. Ihminen joka peittyy rasvasta ja sen takia pyöreä ja poissa muotista. Peilikuva on painajainen joka päivä. Vihaan sitä ehkä kaikkein eniten tässä maailmassa, ja vihaan sitä mitä tunteita se herättää. 

Kun tässä olen valittanut omaa painoani, miksen tee asialle mitään? Tulen kuolemaan lihavana, ei minusta ole muuttumaan tästä. En edes jaksa ruveta puolustelemaan miksi olen lihava, minä vain olen heikko.

En tiedä miksi ihmeessä ajattelin tästä avautua juuri nyt, ja tällä tapaa, enhän pidä tämän ajattelustakaan yhtään. Purkautumisia taas tähän väliin. :)

Pienet avautumiset on aina ok

Kaikilla on ongelma itsensä kanssa, pieni ja huomaamaton tai suurempikin. Vihataan tiettyä tai tiettyja osaa/osia itsestään, luonteen piirettä tai ulkomuotoista seikkaa. Niitä toisinaan peittää muilta toisinaan annetaan näkyä. On tärkeetä, että vaikka ei pidä itsestään joltain kantilta katsottuna, osaa hyväksyä silti ittensä.
Mie en voi sanoo, että osaisin hyväksyä itteni täysin. Elän tavallaan muiden varjossa. En voi sanoa että kadehdin muita, mutta voin sanoa, että etin näistä muista asioita mitä miussa ei oo, ja näin voin ruoskia itteeni miten surkea ja hirveä olen.
"Tuo on niin kaunis ja mie ihmeen perunaprinsessa" kauniit silmät, hyvä kroppa, söötti nenä, upeet hiukset ja kaikissa on jotain kaunista mitä miussa ei.
"Ihana luonne, miksen mieki vois olla noin spontaani, ystävällinen ja sosiaalinen" ja lista on loputon luonteenpiirteistä mitä ihailen.
"Miten joku osaaki olla noin hyvä ratsastamaan, ja tuo taas niin hyvä piirtämään, noillakin sosiaalinen elämä, tuolla näkemys kaikkeen..." kolmas loputon lista.

En tiedä vihaanko itteeni siinä mitä mie oon vai siinä mitä mie en oo.
Ulkosesti lihava, 10 vuotiaan näköinen, massasta erottumaton
Sisimmän miusta varmaan lukee päältä päin. Oon se kuuluisa avoin kirja. Ihminen joka ajattelee itseään, mutta silti kertoo kaiken itsestään, ja näin. En peitä tunteita, ja luonne tulee helposti selville. Oon vähän sitä ja tätä, mutten ikinä sitä mitä pitäisi olla. En unelmien ystävä, en unelmien tytär, en oikeestaan luonteeltani mitään hyvää/ihailtavaa enää kun lapsen rakastettavuus on kadonnut.

Minä olen minä, en sinä enkä hänkään. Osaan elää itteni kanssa, se on se pointti. Vaikkei se ehkä niin helppoo osaakaan olla.

True story bro.

En olekaan erakko

Kesäloma on alkanut kai paremmin mitä odotin. Odotin erakoitumista, surkeaa elämää ja muuta yhtä ehanaa. Kuitenkin kaksi viimepäivää on ollut mukavia. Eilen Hennan ja Panun kanssa seikkaillen pitkin Nuijamaata. Eilinen meni suunilleen niin, että kävin hammaslääkärissä, käytiin hakemassa Panu, mentiin Hennalla ja vammattiin siellä. Kuten arvata saattaa eilen oli kuumahh.. Sitten aivopierusta X mentiin rannalle (tarkemminkin betoni laiturille) hillumaan. Mie ja Panu katottii ku Henna häippäs järvee ja siel se sitte jonki aikaa istuttii ja häippästii. Sitten jossain vaiheessa lähettiin, viskattiin Panu kotiin ja itse jatkoin ratsastamaan.

Eilinen oli kyll ihan mahti päivä, mut nii oli tääki päivä. Hennan kaa seki vaa ollen.

Käytii Hennan kanssa uimassa tänää, ah mikä tunne. Oli vaa vähän kylmä kun nousi vedestä tuuliseen kesäsäähän, vesi oli kuitekin lämmintä. Uuh, talviturkki sano siis hyvästit. Me kaksi marjaa tuossa ylhäällä olevassa kuvassa...(koulunpäättäjäis päivänä) minua näyttää kiinnostavan joku muu kuin kuvassa olo.

Ihan hyvin on mennyt ajatuksissaki. Vaik tosinaan mikään ei toimi, kaikki on päin vittua ja on yksinäinen fiilis tunteittensa kaa, ni en ainakaa täl lomalla aijo noissa tunteissa vatvoontuu. Vaik on asioita jotka edelleen häiritsee päivittäin ilosta fiilistä niin juu kai niistä joskus ylipääsee.

Adiós, tältä erää! :)

Ah, loma

Woaahhh! KOHTA LOMA! Tätä on sitten odotettu. 

Tää viikko on menny ihan mukavasti. Äiti ollu vaa entistä kärtympi ja muutenkin raivohullu, mutta juu. Tullu paljon erään vanhan kaverin kaa oltua, ku se nyt sitten lähtee amiksee ja päättää aikansa minun kanssa samassa koulussa. Byhyy. Tuli hieman orpo olo kun nyt ajattelee. Just ku löysin kyseisen tyypin uudestaa elämää, ni jo tajusin, et seki lähtee. Vaik nään sitä vielä, mut niin.

Tiistaina oli pinkin konsertti ja se oli aivan mahtavaa. Kahden kaverin kera + äiti. Matka oli mukava joksenkin vain uuvuttava. Mutta ensimmäinen konsertti ikinä, tehty. P!nkin konsertti, nähty. Ah. :) Onnistunut viimeinen viikko toukokuulta.

Tänään luokan yhteinen päivä rannalla ja satamassa, oli kyllä laimeeta ja toisinaan tylsää. Tajusin juuri kuinka en pidäkkään juuri luokastani, vaikken sieltä kyllä mieluusti lähtiskää. Noh vielä vuosi ja sitten alkaa suurempi ahdistus.

Nou, ei saa ajatella tommosia, kohta on loma. Huomenna hakemaan vain surkea todistus ja kotiin.

Bye. Hyvät kesät kaikille. ;) 

"Fake smile"

En tiedä lukeutuuko tämä mielipidepostauksiin vain yleiseen elämän liialliseen miettimiseen. Tässä postauksessa käsittelen nuoria. Heidän tunteitaan tarkemmin sanottuna.

Olen huomannut kuinka moneen on syystä a tai b, tai syystä tuntematon iskenyt masennus, siis ihan todettu. Se harmittaa ja tuntuu pahalta, koska tietää, ettei osaa samaistua toisen tunteisiin, eikä näin tiedä mitä sanoa tai tehdä (no mie oonki vähä muutenki puupökkelö jos joku sanoo, että sillä on huono olla). Sitten on näitä teiniangstaajia, itse heihin tavallaan joskus kuuluneena. Kaikki on väsyttävää, puuduttavaa, huono olo henkisesti, feikki hymy ja sisältä niin pirun murtunut ja plaa plaa plaa. USKON SEN! Kaikilla on tämä tunne joskus, kaikilla tuntuu toisinaan hyvin uupunut ja 'masentunut' fiilis elämään, ei kerta kaikkiaan jaksa. Kuitenkin alan repiä hiuksia kun vaikka fb täyttyy englannin kielisistä teksteistä "Fake smile", "You know my name, not my story", "I'm ok (not really)" "Broken." ja sitä rataa.
Asdfgghjkl... En halua tuomita, vai oikeastaan haluanko.. en mie tiiä. Äähh.. jos noita juttuja olisi aivan perusteellinen uskominen kaikki nuoret (varsinkin teinitytöt) ovat valtavan masennusepidemian iskemiä. Noh tytöt on tyttöjä mutta..
On se hyvä, että suurimmalla on edes tunteet.



Aihe on mietityttänyt miuta jo tovin. Tiedän ihmisiä, jotka ovat masentuneita, mutta piru vie eivät huutele siitä, he eivät kerro sitä miltä tuntuu. Sitten tulevat muut, jotka ruikuttavat koko helvetin maailmalle. Anteeksi. On se hyvä, että kerrotaan miltä tuntuu, ja hyvä että et ole sisäisesti ok, ja blaah. En tiedä leimaanko muut näin huomionkipeäksi, vai enkä vain osaa löytää empatiaa tälle ilmiölle. Toisinaan itse samaistuu niihin teksteihin, toisinaan niitä saattaa laittaa vaikka tumblriin, mutta se on minusta tavallaan eri asia kuin fb, muttei sielläkään viihdy kun kaikkien seinä on täynnä kuinka paha olo on. Tämä blogi onkin blogi tänne ruikutan kaikki pienet pikku huolet ja muut, tämä on ok. Jos ketään ei kiinnosta niin hyvä, jos jota kuta kiinnostaa niin antaa kiinnostaa.

Jos on oikeasti paha olo puhukaa kaverin kanssa. Se auttaa. Ainakin pitäisi. Se on ainakin parempi kuin jurruttaa tunteita sisällään, tai sitten antaa niiden tulla ilmi yhdellä vaivaisella kuvalla. Kai se on tässäkin kukin tyylillään.


Ehkä vedän liian isot pultit tästä, mutta jos joku oikeasti minulle rakas ihminen vaikka laittaisi jonkun sääd kuvasen omalle fb seinälleen varmaan olisin huolissani. En tiedä johtuuko se siitä kun on toisinaan omissa teiniagsteissaan ollut harvinaisen 'pohjalla', sitä ei toivo muille.
En tiiä vaikutanko kuinka ihanalta, ystävälliseltä, luotettavalta, kuuntelevaiselta, taikka sitten vain hyvältä ystävältä. Oonko mie edes mitään noista. Oonko edes hyvä ystävä? Kuitenkin mie aina tuun välittää miun ystävistä, vaikka en osaa sitä ehkä niin helposti sanoa ääneen.

Aihe hieman pomppi siellä täällä, ja tekstistä tuli pitkä mutta ah, nyt se on sanottu.
Kiitos. 

Linnotuksen yö

Ota omena Prinssi Derekin tapaan

Tuo ylempänä oleva biisi on nyt soinut... kolme kertaa peräjälkeen, sitä ennen soinut Lord Estiä. Syy siihen löytyy eilen illasta tai yöstä. Oltiin sen keikalla, ilmaisella sellaisella. Tyyppi oli tullu linnotuksenyöhö esiintyy ni mikäs siinä, kun ilmatteeks pääs ja ei ikärajaa. Pahemmin koskaan kuunnellu, vaikka tuttuja kappaleita olikin. 

Mentii linnotuksen yöhö joskus kuuen maissa kaverin kera, ku sillä oli jokin improteatteri homma. Hiihtelin sen porukan perässä sitten 'turvavartijana'. Jakelivat suklaata ihmisille. Ku heebo pääs pois sitten teatteri hommastaan mentii säätämään omia. Monia tuttuja näky koulusta jne.
Siinä sitten jossai vaiheessa iltaan liityttii parin muun kaverin seuraan ja sitten Lord Estin pariin (tosin mentii tuntia aikasemmin ku sielä soitti vielä joku soittojuttu armeijasta ja ja joku laulaja. :))).

Kotona joskus vähä ennen yhtä. Mie söin, ku en ollu päivällä pahemmin mitää syöny, ja sitten lärvi puhistus ja nukkumaa. Heräsin 13.00. Jee
[x] kiinnosti! ♥

Ai mitäh?

Of  Monsters and Men - Little Talks

Terveppä terve, itseasissa ei. Korvatulehdus.

Tässä pari päivää sitten huomasin, että korvaan jomottaa ihan sietämättömästi, että olisiko sitten korvatulahdus pukannut. Ja kyllä vain se oli tullut piinaamaan viimeisiä lomaviikkojani. Ennen lääkäriin menoa popsin päivässä 7-10 särkylääkettä, että jotenkin päin pystyisi olemaan. Nyt kun on saatu eilen lääkkeet niin vähän parempi kun ei satu enää, mutta en enää kuule korvalla paljon yhtään mitään. Kuulemma todella turvoksissa ja paljon jotain ihmeen nestettä siellä. Juuri näin... miksi aina korvatulehdus. Miksei vaikka joku flunssa tai kuume? Korvatulehdus on ärsyttävä. Ei pysty nukkumaan toisella kyljellä, ei kuule hyvin toisella korvalla, siihen sattuu, ja niitten tippojen aikana pitää olla puol tuntia pää kallellaa, yritä siinä sitten juoda. :D

Kyllä tää ohi menee, mutta kyllä siinä kestää. Kipu kyllä opettaa ihmisiä. Minua taas siihen miksi ei kannata uida syvällä paljon ja niin edelleen..
 
Ps. Khyllä valitan pienestäkin kivusta.

Everything

                                                                   

Tuota noin, eilen viittasin, että tänään tulisi luultavasti hieman jotain lässytystä (= minä avaudun jollain tapaa). Buhehee, nyt se alkaa.

Koska edellisessä blogissa puhuin unelmista, joten päätin nyt hieman sanoa, mikä olisi oikeasti unelmaa tai haavetta. Tiedän, etten tälläisenä laiskana paskana saa ehkä kahta unelmaa tai yhtä toteutettua. En ole ihminen joka sitoituu tiettyihin asioihin hyvin ja intohimolla jne. Mie vaan elän, en rakenna oikeestaa tavotteita, kuten jo sanoin, joten sinänsä huonompi juttu, mutta en voi vaan mitään.

Unelma ois muuttaa joko Australiaa tai Englantiin, sinänsä ehkä kuitenkin Englantiin, jotta ois helpompi käydä joskus katsomassa perhettä. Englannissa vaikka on sateista, ja siellä ole mikään erikoisen lämmin/kylmä ilmasto. Juuri sellainen kuitenkin, että minä siellä viihtyisin. Australia taas on maantieteellisesti kiinnostavampi (Englanti tavallaan kulttuuriltaan) ja noh siellä on aina lämmin ja siellä on meri, joka houkuttelee uimaan ja rannalle ottamaan aurinkoa. Mutta käsityksen mukaa siellä on todella tarkat maahanmuutto jutut? En sitte oo varma. Kuitenkaan tuskin kumpaankaan koskaan muutan, voihan sitä aina tonne pohjosempaa Suomee muuttaa (tai johonkin keskisuomee). Jos ei pysyn täällä.

Toinen unelma on pitemminkin tavallaan helpompi, mutta vaatii henkisesti enemmän.

Ois mukavaa kisata koulua (kouluratsastus) vielä joskus ehkä kansainvälisissä. Tosin mie tyydyn mieluummin harrastelija tasoon, koska en mie uskalla. Pilaisin kuitenkin hevosia, vahingoittaisin niiden upeasti koulutetut liikkeet. Hevosetha oppii koko ajan uutta, siksi jos ne päästää aluksi helpolla, kun ne kettuilee, on vaikeempi saada ne myöhemmin tottelemaa tunnilla. Ne on siinä vaiheessa oppinu olla piittaamatta siitä lullukasta siellä selässä. Vaikka 5vuotta on takana, näyttäs että ois vasta 2vuotta, ei se mitään hiljaa hyvä tulee, eikö? Mieluummin kuitenkin hevosmiestaidot, kuin ratsastustaidot. Ja miulla kumpaakaan ole. Aika näyttää. (Hyvin vaikea yrittää miettiä, että ajastaan, kun tuomitsee itsensä surkeaksi ratsastajaksi, ja miksen vain luovuttasi, nyt sanon että lol).

Haluan suorittaa kaksoisopinnot, lukio että amis. Hurr.. en tiedä sitten jaksanko. Se nähdään sitten kun rupean laittamaan hakua paikkoihin. Ammattia ei oo vieläkää oikei valmiina, en mie tiiä. Ahistaa ku ei tiiä miksi ihmeen ammattilaiseks mie haluan?!

Tatuointeja, lävistyksiä, sisustamista, kehitystä eriasioissa, haluan viettää kunnon opiskelija elämän, tahon pärjätä koulussa, saada miellyttävän kropan, tahon haasteita tietty, joku tietty lemmikki, joku jota rakastaa. Haluan elämän! Elämän mihi mie voin olla ees hetken tyytyväinen. Paljon asioita mihin mie voin vaikuttaa toisiin asioihin mie en vaikuta, vaan aika. Toki kaikki aikinaan, mikään ei tule olemaan täydellistä, elämä ei oo helppoa, ja kaikki pitää
itse saavuttaa. PITÄÄKIN OLLA  HELVETIN VAIKEAA!  Tietty mie teen asioista mielessäni tosi vaikeita, ja en osaa kattoo erikulmista (kute meijen äiti ja muut sanoo oon aika mielikuvitukseton tosiasioissa, en yritä ees kattoo asioita eritavalla, tuomitsen suoralta kädeltä).

 Kaikki kai joskus vaan selviää ja tulee miusta sitten vaikka... tarjoilia ja kurjaelämä, kyllä mie ehkä jostain pidän sillo? Ei kaikki asiat voi olla samaan aikaan huonosti, toki niin aattelee kun on pahalla päällä yms. mutta kuitenkin ei niin ole. Miekin joskus aattelen ja kiroon, että yhyy, mutta sitten ei kaikki oo pahasti. Ehkä yks, kaks, no pari asiaa, mutte kaikki. Pessimistin on vaikea myöntää tota, mutta päätin kuitenkin sanoa sen.

Nyt öitä, tulipaspitkäjuu..