My mom is a dinosaur

My mom told me that world is a cruel place to live. 
Now I know she was right, I can see it in her eyes. 

Meillä on tapana puhua äiteen kanssa automatkoilla asioista, muuten sitten ei kotona oikein mistään suuremmasta puhuta. Autossa puhutaan milloin mistäkin, milloin saan aikaiseksi pienen riidan, ja milloin nauretaan molemmat vedet silmissä.
Tänään matkalla kotiin Rikulta, päädyttiin puhumaan kavereista ja noh Rikustakin hieman. Hiljennyin sitten toviksi vain kuuntelemaan musiikkia, ja äiti kysyi jotain mikä tuntui häirinneen sitä pitkään. "Vieläkö siuta ahistaa?" Tietty tuijotin monttu auki, mitä ihmettä äiti. Kyselin mitä ihmettä se höpösi, mutta sitten se vaa toisti kysymyksen. Tajusin kyllä mistä oli kyse. En ehkä ole ollut se maailman positiivisin ja ns. onnellisin ihminen toisinaan (kuten joskus meillä näin käy).
 Kysymys hämmens miuta. Tietysti sanoin, että paranemaan päin. Eksyin silti sanomaan, että joskus on tullu mietittyä voisikoha miussa asua pieni masennuksen pahanen. Äiti totes, että se on vain teini-iän ongelmia, ja totesin itse siihen päälle, että sitä se on aika varmasti. Muistan vain, että tätä on jatkunut pari vuotta, toisinaan todella todella matalin odotuksin tulevalta, ja elänyt juuri ja juuri. Joskus ollut todella hyvä olla, esim. nyt.

Hämmentää edelleen, että äiti ei olekaan sokea. Luulin, ettei se tajunnut mitään. Olen joko hyvä huijaamaan itteeni, tai äiti on velho.
On hetkiä ku pää ei kestä äitin kanssa oloa, ja hetkiä kun äitin 'turva' on kaikki kaikessa. En voi maasta taivaisiin kehua meidän 'äiti-tytär suhdetta'. Oon tuottanu äiteelle pettymyksiä aika paljon, vaikkei se sitä myönnä huomaa sen silti. Pitäisi varmaan hävetä, koska äiti vielä yrittää parantaa miun elämää entisestää ja noh se ei kuitenkaan mukise menneestä. Ääh tulee toisinaan vain niin paska olo kun tajuaa miten kohtelee vanhempiaan.

Eipä muuta. Öitä. :) 

Eiköhän olisi jo aika?

Olen tässä aina toisinaan pohdiskellut, tuumaillut, miltä näytän kun kävelen peilin ohitse. Näen aina sen saman ylipainoisen teini-ikäisen tytön. En sitten tiedä kuinka paljon olen normaalista lihavampi, mutta kyllä sen huomaa helposti. Joten. Ehkä sitä voisi koettaa, ehkä sitä voisi edes vähän yrittää ylittää omia rajoja?

Tästä hetkestä se alkaa. Heitän makeiset alimpaan helvettiin edes kuukaudeksi, yritän tehdä kotona jotain pientä liikuntaa, enkä tyydy vain ratsastuksen tuomaan liikuntamäärään. Pikku hiljaa voisi lisätä liikkumistaan ja muuttaa hieman ruokailu tottumuksiaan hieman terveellisemmäksi. Yritän edes. Pakko. Alkaa pikku hiljaa inho kasvamaan omaa läskillä vuorattua kroppaa kohtaan.
On mahdollista, että vedän tämänkin läskiksi pian, ja taas katson kroppaani halveksuen. Tai sitten, ehkä kirkkain toive olisi, että jaksan tehdä tätä hommaa, tuloksia näkyisi sitten joskus ehkä. Eihän se yhdessä yössä todellakaan tapahdu, ei ainakaan jos kotona vähän teen jotain vaatimatonta.
Innostus ehkä lähti siitä, kun kaverit tekevät omia pikku parannuksiaan ja huolehtivat kropastaan. Noh.. jaa-a. Katsotaan sitten kesällä olenko 100kg vaiko edes viisi kiloa nykyisestä painosta pudottanut.

Ajattelin kirjoittaa tämän tänne, että muistankin tämän. :) Kirjoittelen varmaan tästä uudesta 'innostuksesta' lisää aina silloin tällöin. Katsoo nyt.

Nälkyillään taas.

Tonttu kurkkii blogissaan

Hiljaista? Täytyy myöntää, että kiinnostus ja innostus kirjoittaa blogia on jäänyt. En kuitenkaan jaksa murehtia sitä sen enempää. Elämässäkään ei ole tapahtunut mitään uutta tai ihmeellistä.
Joulukuu vaihtui ja nyt eletään jo 8. päivää (kello 1.08). Aika menee nopeasti, tuntuu kuin vasta olisi ollut elokuu. Aika menee niinkin nopeasti, että pian alkaa tulla paniikki mitä keksiki kavereille joululahjaa. Vielä pahempi ehkä on poikaystävä - aij, että kun tuo sana poikaystävä tuntuu niin teennäiseltä.

Tämä viikonloppu alkoi jo perjaatteessa torstaina koulun jälkeen (yllätys..), koska tosiaan itsenäisyyspäivä. Perjantaina sitten poikaystävä (tuolle pitää keksiä oikeasti joku toinen nimitys hahahaa vaikka sir Mäntti) tuli meille yöksi. Toimittiin koiravahteina, koska äiti, veli ja tämän tyttöystävä oli Tallinnassa ja kaikki kolme koiraa löytyivät siis meiltä. Tietty unohtamatta minun pientä lihapullaa. 4 koiraa vahdittavana. Hyvin onnistuttiin. Koirat pysyivät suht. hyvin kurissa niinkuin tuo minun sir Mänttikin.
Tänään sitten oli taas vaikea niellä sitä pettymystä kun tajusi makaavansa sängyssä yksin, ilman ketään vieressä ja joka ottaisi kainaloon. Voi kuinka sääli. Tosiaan, koska kouluissa on vaihtunut lukujärjestys menee hankalaksi nähä toista viikolla (kun siis toinen on jo amiksessa ja minä vielä tämän kituvan vuoden peruskoulussa). Noh en sitten valita ja marmata sen suurempia. Palatkaamme asiaan vielä.

Hyvät joulukuiset jatkot. :) 

Emotional Bullshit

"Why fall in love when you could fall on the floor and never get up."
Kaksi viikkoa on mennyt aika nopeesti ohitse. TET-jakso ohitse - olin siis tallilla - ja hieman sekavin mielin takaisin koulunpenkille maanantai aamuna. Tallilla oli mukavaa aikaa, vaikka aluksi se oli hieman pelottavaakin, mutta hyvinhän tallielämään sopeutui. Kouluelämään en kyllä sopeudu ikinä, kapinoin sitä vastaan vielä tämän vuoden. Sitten olenkin paniikissa, miten sitten jatko-opiskelut. Kaikki uusi ja tuntematon saa miut todella ahdistuneeksi.
Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon. Tarpeeksi paljon, että pienen lapsen pää on hieman sekaisin. Oikeastaan melkein kaikki on muuttunut, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Toisinaan se ahdistaa, toisinaan se tuntuu uudelta ja ns. hyvältä, joskus taas olen vain sekaisin.

Siitä on noin jonkin verran yli kuukausi, kun tutustuin ihmiseen, joka merkkaa aika paljon miulle. Voin vaan syyttää Hennaa tästäkin 'tuttavuudesta'. Voin vain syyttää itteeni, että menin ja ihastuin. Ääähh... En valita, paljoa.
En tiedä mitään ilkeämpää kuin se tunne ihmistä kohtaan, että välität siitä ihan helvetisti. Miulla näitä ihmisiä on pieni määrä. On ihmisiä, jotka ei enää niin paljon kuulu miun elämää, mutta silti en tahdo niitä poiskaa miun elämästä, koska niistä on tullut niin tärkeitä. Oon tavallaan huono sanomaan face-to-face ikinä kellekkää, että miten paljon ne miuhu on vaikuttanut ja kuinka paljon arvostan ja välitän, koska sillo tuntuu kuin kadottais ittestää kontrollin.
Osaan olla täysi kusipää rakkaitakin ihmisiä kohtaan, enemmänkin mitä lakikaan sallii. Olen toisinaan/joskus harvoin hieman oikukas...

Huoh. Hölmöt tunteet. Kaiken lisäks oon onnellinen nyt tiiän taas parin vuoden jälkeen miltä se edes hieman tuntuu. Pelkään million maa romahtaa taas jalkojen alla, koska tuntuu kuinka pikku hiljaa taas kaikki alkaa murtumaa.

Eipä muuta pientä valaistusta väsyneen ihmisen illan mietteistä. Ensi postaukseen kuvia. Wow!

I'm too fat

Ei sitä voi olla kuulematta, varsinkaan naisten suusta. "Mie oon läski", "Kato näitä jalkoja, ja tätä mahaa", "Miun pitäs laihtua". Siitä ei pääse eroon, se on ku rutto. Sairaus ihmisten takaraivossa ja silmissä. Kaikista sydäntä viiltävintä on kun normaalipainoiset valittavat lihavuuttaan. Kuinka moni haluaa barbin muovisiin mittoihin? Kaikki naiset jos minulta kysytään. Kaikki rasva hus hus. Sinänsä sääli, että  ei ajatella kuin vain omaa ulkonäköä. Onhan se hyvä, että nyt edes ihmiseltä näyttää, mutta 500g on joillekin aivan liian luku lisänä puntarissa. Tämä ulkonäkö, oikestaan paino kriittisyys tarttuu.

En voi kieltää, että oma kroppa ei miellytä. Olen ylipainoinen, en kiistä. Koska olen ollut aina normaalia pyörempi, valitus painostaan ympärillä saa voimaan pahoin. Jos toiset haukkuvat itsensä maan rakoon normaalin painonsa takia... entäs minä? Vihaan keskustelua painosta, vihaan siitä koostuvia ohjelmia ja mainoksia. Kun yhdyn keskusteluun painosta ilmoitan olevani lihava ja mitä minulle vastataan "Et sie mikää läski oo, kato nyt näitä miun reisiä ja mahaa!" VOI JUMALAUTA! Toinen on miuta kaksikymmentä kiloa laihempi ja miun pitunen kutakuinkin. Olen ylipainoinen, tadaa. Eikä tämä ole sitä juuri, että kuvittelen, vaan



Ihmisiä on erikokoisia ja näköisiä. Ihailen itse normaalipainoisia ihmisiä, mutten näe muiden ylipainossa mitään monsteria, omassa peilissä se rasvamonsteri elää. Minulla on kaikki suhteellisen sopusuhtaisessa pituusmitassa, eli ei pitkiä jalkoja tai pitkää keskiruumista, vaan sopusuhtainen, mikä saakin läskin kertymään kaikkialle mutta huomattavasti. 

Peilissä miuta tuijottaa läskivuori. Ihminen joka peittyy rasvasta ja sen takia pyöreä ja poissa muotista. Peilikuva on painajainen joka päivä. Vihaan sitä ehkä kaikkein eniten tässä maailmassa, ja vihaan sitä mitä tunteita se herättää. 

Kun tässä olen valittanut omaa painoani, miksen tee asialle mitään? Tulen kuolemaan lihavana, ei minusta ole muuttumaan tästä. En edes jaksa ruveta puolustelemaan miksi olen lihava, minä vain olen heikko.

En tiedä miksi ihmeessä ajattelin tästä avautua juuri nyt, ja tällä tapaa, enhän pidä tämän ajattelustakaan yhtään. Purkautumisia taas tähän väliin. :)

Elämä on lyhyt, pidä siitä siis kiinni

Mie haluun vaa sanoo. Sie oot tositärkee vaikken mie sitä äänee koskaa sanokkaa. Ja se johtuu vaa siitä, että toivon, että sie tiiät sen jo ilma sanomistaki.

Juu hieman on sekavaa ja yök kun on lälly olo. Tässä hieman vaihteeksi aatellu omiaan tän iltaa. Vähän kaikkea syvällisempää sontaa, jota harvemmin edes yrittää miettiä sen tarkempaa. Faktahan se, että mie en jaksa enää ajatella vakavasti asioita. Aattelen, ettei miulla oo oikeutta murehtia asioita, miullaha on kaikki hyvin. Miun ei tarvii miettii syvällisiä, kaikki on oikeeasti nii täydellisesti. Tai ainaki melkee. Mitä siis märehtimää? Näkee niitä joilla menee huonommi, ja mie murehdin omia pikku murheitani, mitkä kyllä on aika olemattomia. Kai mie vaa haluan olla joku ihmeen teiniangstilapsi kun ei jaksa miettiä positiivisesti. Hyh oikein kuvottaa ajatella mitään tällästä syvällistä. Kai mie vaa patoon kaiken sen oudon itteeni, ku miullaha on kaikki hyvin?

Mikään ei ole pysyvää sanotaan, en koskaan uskonut siihen. Elämä jatkuu ilman minun uskoanikin siihen.

Ystävät on korvaamaton hyvänolonhuume, tosin joskus niistä välittäminen tuo päänvaivaa.

Öitä kun ei sen kummempaa?

Lupaan lukea raamatun ja raitistun

Jos saan aikaa se varmasti onnistuu
Muttei tänä yönä
Jääköön taakseni syntinen entinen
Pystyn muuttumaan vielä mä tiedän sen
Muttei tänä yönä

Jotkut varmaan tunnisti kappaleenkin jo, mutta jollain tapaa tämä kamala biisi kuvastaa tätä fiilistä.

Päiviä ihmiset. Miten sen sanoisi, on vähä pettyny olo itteensä aika monenki asian kohdalla, mutta silti on jotenkin hyvä olo. Ehkä se johtu vaa hyvästä päivän alotuksesta, tai aurinkoisesta säästä? En sitten tiedä. Tai sitten eilen leivottuihin muffinsseihin meni jotain ylimääräistä..? Noh ei sentään.
Äitee täällä on huutanu pari kertaa, että mie en täytä lupauksiani. Alkaa ahistaa moinen, ja siks ei ees huvita puhua sille, tai pahemmi kellekkää muulle. On erakoitunu olo, mutta mie alan pitää siitä. Oon pennusta lähtien ollu aikalailla 'yksinäinen'/itsenäinen. Toki takerrun kavereihin, ja se näkyy, mutta kyllä miusta huomaa ainaki miun mielestä, että miuta ei oo luotu suureen porukkaan, tai sitten pahemmin muutenkaan sosiaaliseen elämään. Siinä varmaan myös yksi syy tän blogin olemassa ololle. On asioita joita mie en sano ääneen koskaa, edes sille luotettavimmalle, koska mie oon tottunu patoamaa asioita sisälle. Se on omalla tapaansa epäkunnoittavaa muita kohtaa, etten kerro kaikkea, mutta minkä mie ittelleni mahan.


Nyt takaisin nyky hetkeen noista synneistä syvistä. 
Kesälomaa on vaa enää hetki, ja pari kaveria oli miulle tosi tärkeetä nähä, mutta perkele niillä on kamala kiire asioitten kanssa. Samoin omilta osin aina on jotain muuta jos joku vois olla. Ihanaa onnea. Kai tää kesä alko sit ollakki tässä. Toki otan vielä sen ilon irti minkä pystyn. Ja se ilo taitaa olla tietokone ja mässäily?

Kumarrukset hyvät päivän jatkot toivotan.

Everything

                                                                   

Tuota noin, eilen viittasin, että tänään tulisi luultavasti hieman jotain lässytystä (= minä avaudun jollain tapaa). Buhehee, nyt se alkaa.

Koska edellisessä blogissa puhuin unelmista, joten päätin nyt hieman sanoa, mikä olisi oikeasti unelmaa tai haavetta. Tiedän, etten tälläisenä laiskana paskana saa ehkä kahta unelmaa tai yhtä toteutettua. En ole ihminen joka sitoituu tiettyihin asioihin hyvin ja intohimolla jne. Mie vaan elän, en rakenna oikeestaa tavotteita, kuten jo sanoin, joten sinänsä huonompi juttu, mutta en voi vaan mitään.

Unelma ois muuttaa joko Australiaa tai Englantiin, sinänsä ehkä kuitenkin Englantiin, jotta ois helpompi käydä joskus katsomassa perhettä. Englannissa vaikka on sateista, ja siellä ole mikään erikoisen lämmin/kylmä ilmasto. Juuri sellainen kuitenkin, että minä siellä viihtyisin. Australia taas on maantieteellisesti kiinnostavampi (Englanti tavallaan kulttuuriltaan) ja noh siellä on aina lämmin ja siellä on meri, joka houkuttelee uimaan ja rannalle ottamaan aurinkoa. Mutta käsityksen mukaa siellä on todella tarkat maahanmuutto jutut? En sitte oo varma. Kuitenkaan tuskin kumpaankaan koskaan muutan, voihan sitä aina tonne pohjosempaa Suomee muuttaa (tai johonkin keskisuomee). Jos ei pysyn täällä.

Toinen unelma on pitemminkin tavallaan helpompi, mutta vaatii henkisesti enemmän.

Ois mukavaa kisata koulua (kouluratsastus) vielä joskus ehkä kansainvälisissä. Tosin mie tyydyn mieluummin harrastelija tasoon, koska en mie uskalla. Pilaisin kuitenkin hevosia, vahingoittaisin niiden upeasti koulutetut liikkeet. Hevosetha oppii koko ajan uutta, siksi jos ne päästää aluksi helpolla, kun ne kettuilee, on vaikeempi saada ne myöhemmin tottelemaa tunnilla. Ne on siinä vaiheessa oppinu olla piittaamatta siitä lullukasta siellä selässä. Vaikka 5vuotta on takana, näyttäs että ois vasta 2vuotta, ei se mitään hiljaa hyvä tulee, eikö? Mieluummin kuitenkin hevosmiestaidot, kuin ratsastustaidot. Ja miulla kumpaakaan ole. Aika näyttää. (Hyvin vaikea yrittää miettiä, että ajastaan, kun tuomitsee itsensä surkeaksi ratsastajaksi, ja miksen vain luovuttasi, nyt sanon että lol).

Haluan suorittaa kaksoisopinnot, lukio että amis. Hurr.. en tiedä sitten jaksanko. Se nähdään sitten kun rupean laittamaan hakua paikkoihin. Ammattia ei oo vieläkää oikei valmiina, en mie tiiä. Ahistaa ku ei tiiä miksi ihmeen ammattilaiseks mie haluan?!

Tatuointeja, lävistyksiä, sisustamista, kehitystä eriasioissa, haluan viettää kunnon opiskelija elämän, tahon pärjätä koulussa, saada miellyttävän kropan, tahon haasteita tietty, joku tietty lemmikki, joku jota rakastaa. Haluan elämän! Elämän mihi mie voin olla ees hetken tyytyväinen. Paljon asioita mihin mie voin vaikuttaa toisiin asioihin mie en vaikuta, vaan aika. Toki kaikki aikinaan, mikään ei tule olemaan täydellistä, elämä ei oo helppoa, ja kaikki pitää
itse saavuttaa. PITÄÄKIN OLLA  HELVETIN VAIKEAA!  Tietty mie teen asioista mielessäni tosi vaikeita, ja en osaa kattoo erikulmista (kute meijen äiti ja muut sanoo oon aika mielikuvitukseton tosiasioissa, en yritä ees kattoo asioita eritavalla, tuomitsen suoralta kädeltä).

 Kaikki kai joskus vaan selviää ja tulee miusta sitten vaikka... tarjoilia ja kurjaelämä, kyllä mie ehkä jostain pidän sillo? Ei kaikki asiat voi olla samaan aikaan huonosti, toki niin aattelee kun on pahalla päällä yms. mutta kuitenkin ei niin ole. Miekin joskus aattelen ja kiroon, että yhyy, mutta sitten ei kaikki oo pahasti. Ehkä yks, kaks, no pari asiaa, mutte kaikki. Pessimistin on vaikea myöntää tota, mutta päätin kuitenkin sanoa sen.

Nyt öitä, tulipaspitkäjuu..

You make me smile, my friend

Hmm.. mietin tässä. Haluanko kirjoittaa mitä. Haluanko kertoa tästä tyhjästä fiiliksesta vai mitä minä oikein tahdon? Taidan kertoa vaikkapa nyt ystävistä. Usealla ihmisellä heitä on, joillakin ei.  Minulla on yksi johon luotan, yksi jolle voin vittuilla ihan vapaasti, yksi jolle näytän kieltä kun kaikki on päin seinää. Mietin aina, miksi sen pitäisi edes yrittää jaksaa miuta. On aika ilmi selvää, että otan hermoon kerta pari päivässä ystäviäni.  Olen kiitollinen että ovat edes pysyneet matkassa tähän asti, jollain tapaa. Vaikka aina tule mietittyä kuinka voisin yhä olla se yksinäinen penska räkäposkella, mitä siis olen ipanana. Silloin en osannut olla kuin muut, nyt en halua olla kuin muut, en tahdo että kukaan tutustuu minuun, koska he pettyisivät. Pettyisivät tähän kusimulkeroon.

Itselläni on hieman vaikeuksia tottua ihmisiin, luottaa ja edes suhtautua uusiin tuttavuuksiin kovin iloisesti. Olen surkea pitämään ystävyyssiteet kasassa ja todella surkea luomaan moisia. Yksi syy on se luottamus. En osaa luottaa melkein edes itseeni niin kuinka voisin sitten muihin luottaa? Ainakaan luottamus ei ihan heti heruisi. Jos voisin vain tietää miksi aina olen epäluuloinen itsestäni, en muista. Pelkään itse olevani riittämätön, edes kaverina. Kuitenkin luonteeni on hieman mitä on, en voisi koskaan luvata olevani kunnon ystävä, sellainen joka ei satuttaisi, tai sellainen joka oikeasti välittää. Olen hieman katkera miten annoin elämön mennä, siksein muihin pahemmin tahtoisikaan antaa aikaa, enää uusille ystäville, uusille kasvoille. Hrr... jotenkin vain ahdistaa.

Ystäviä ilman olisin varmaan masentunut vamma, joka ei osaisi sanoa mitään, hiljainen, angstinen ja väkivaltanen. Hieman minulla ollut kaiken muun kanssa ongelmia paitsi hiljasuuden. On hieman tullu törmäiltyä.. kivuliaastikkin. Tosin ystäväni on aina jollain tapaa auttanut. Usein vain olemalla olemassa. Aina en sano kaikki on päin hevonvittua, mutta se usein paistaa minusta. Liian hyvin oppinut tuntemaan tuo minut. Joskus vain teksi mieli käpertyä tuon luokse olla hiljaa ja vain purkaa ajatukset. Mutta tiedän etten osaisi olla hiljaa, tietäisin että vaivaantuisin. Vaikka tuo ihminen on minulle tärkeä, en edes tiedä miksi olen kiintynyt ihmiseen, joskus tekisi tietysti vain mädällä kalalla naamaan lyödä "HERÄÄ PAHVI!". Olisi varmaan ilme näkemisen arvoinen :D Ehkä se suuttuisikin, mutta tökkisin niin kauan että se raivostuu ja sitten.. en tiedäkkään mitä tekisin sen jälkeen. :D   Ystäväni kun välillä on hieman miten sanosi, vittuuntunut/angstinen tai sen oloinen. Ahdistaa suunnattomasti. Mitä voin tehdä sille että se hymyilee?! Olen maailman surkein piristäjä. Tykkään enemmänkin kuunnella huolet ja sitten jotain, pohtia pois ne tai jotain muuta vastaavaa. Halata vaikka, vaikka kovin fyysisen kosketuksen ihmisiä olekkaan.



Äh jopas meni hieman tavallaan aiheesta ystävät - ystäväni on liian tärkeä aiheeksi. :) Ei se varmaan haittaa. Kun asia on näin, valitan.   Tämä teksti on tehty 13.12.

Tää päivä. Voihan helvata mikä ahistus. Ahistaa perkeleesti. ÄRGH! Ja todellakaan kaverin vaikeudet ei auta pätkääkää. Tekee mieli auttaa mutta hitto soikoon, en voi koska tuskin edes osaa itsestäni pitää huolen, enkä edes osaa. Kaikki on valahtanu, kaikki elo miun silmissä tahon sen katoamaan, se on turhaa! Jumankauta. Toki mie hymyilen nauran ja teen kaikkea liiankin räväkkää. Se on miun persoona jos tuntuu että kohta kolkuttaa veitsi kurkulla.  Äh en osaa sanoa mitään. Onneksi vielä on jotai etten masennu. Tieniangsti nyt kuuluu asiaan tietysti, mutta se on todella hölmöä tuntea se tunne. Noh juu koulussa taas vähän meni miten meni. Selvisi että liikuntakin on 7 ♥