I'm too fat

Ei sitä voi olla kuulematta, varsinkaan naisten suusta. "Mie oon läski", "Kato näitä jalkoja, ja tätä mahaa", "Miun pitäs laihtua". Siitä ei pääse eroon, se on ku rutto. Sairaus ihmisten takaraivossa ja silmissä. Kaikista sydäntä viiltävintä on kun normaalipainoiset valittavat lihavuuttaan. Kuinka moni haluaa barbin muovisiin mittoihin? Kaikki naiset jos minulta kysytään. Kaikki rasva hus hus. Sinänsä sääli, että  ei ajatella kuin vain omaa ulkonäköä. Onhan se hyvä, että nyt edes ihmiseltä näyttää, mutta 500g on joillekin aivan liian luku lisänä puntarissa. Tämä ulkonäkö, oikestaan paino kriittisyys tarttuu.

En voi kieltää, että oma kroppa ei miellytä. Olen ylipainoinen, en kiistä. Koska olen ollut aina normaalia pyörempi, valitus painostaan ympärillä saa voimaan pahoin. Jos toiset haukkuvat itsensä maan rakoon normaalin painonsa takia... entäs minä? Vihaan keskustelua painosta, vihaan siitä koostuvia ohjelmia ja mainoksia. Kun yhdyn keskusteluun painosta ilmoitan olevani lihava ja mitä minulle vastataan "Et sie mikää läski oo, kato nyt näitä miun reisiä ja mahaa!" VOI JUMALAUTA! Toinen on miuta kaksikymmentä kiloa laihempi ja miun pitunen kutakuinkin. Olen ylipainoinen, tadaa. Eikä tämä ole sitä juuri, että kuvittelen, vaan



Ihmisiä on erikokoisia ja näköisiä. Ihailen itse normaalipainoisia ihmisiä, mutten näe muiden ylipainossa mitään monsteria, omassa peilissä se rasvamonsteri elää. Minulla on kaikki suhteellisen sopusuhtaisessa pituusmitassa, eli ei pitkiä jalkoja tai pitkää keskiruumista, vaan sopusuhtainen, mikä saakin läskin kertymään kaikkialle mutta huomattavasti. 

Peilissä miuta tuijottaa läskivuori. Ihminen joka peittyy rasvasta ja sen takia pyöreä ja poissa muotista. Peilikuva on painajainen joka päivä. Vihaan sitä ehkä kaikkein eniten tässä maailmassa, ja vihaan sitä mitä tunteita se herättää. 

Kun tässä olen valittanut omaa painoani, miksen tee asialle mitään? Tulen kuolemaan lihavana, ei minusta ole muuttumaan tästä. En edes jaksa ruveta puolustelemaan miksi olen lihava, minä vain olen heikko.

En tiedä miksi ihmeessä ajattelin tästä avautua juuri nyt, ja tällä tapaa, enhän pidä tämän ajattelustakaan yhtään. Purkautumisia taas tähän väliin. :)

Pienet avautumiset on aina ok

Kaikilla on ongelma itsensä kanssa, pieni ja huomaamaton tai suurempikin. Vihataan tiettyä tai tiettyja osaa/osia itsestään, luonteen piirettä tai ulkomuotoista seikkaa. Niitä toisinaan peittää muilta toisinaan annetaan näkyä. On tärkeetä, että vaikka ei pidä itsestään joltain kantilta katsottuna, osaa hyväksyä silti ittensä.
Mie en voi sanoo, että osaisin hyväksyä itteni täysin. Elän tavallaan muiden varjossa. En voi sanoa että kadehdin muita, mutta voin sanoa, että etin näistä muista asioita mitä miussa ei oo, ja näin voin ruoskia itteeni miten surkea ja hirveä olen.
"Tuo on niin kaunis ja mie ihmeen perunaprinsessa" kauniit silmät, hyvä kroppa, söötti nenä, upeet hiukset ja kaikissa on jotain kaunista mitä miussa ei.
"Ihana luonne, miksen mieki vois olla noin spontaani, ystävällinen ja sosiaalinen" ja lista on loputon luonteenpiirteistä mitä ihailen.
"Miten joku osaaki olla noin hyvä ratsastamaan, ja tuo taas niin hyvä piirtämään, noillakin sosiaalinen elämä, tuolla näkemys kaikkeen..." kolmas loputon lista.

En tiedä vihaanko itteeni siinä mitä mie oon vai siinä mitä mie en oo.
Ulkosesti lihava, 10 vuotiaan näköinen, massasta erottumaton
Sisimmän miusta varmaan lukee päältä päin. Oon se kuuluisa avoin kirja. Ihminen joka ajattelee itseään, mutta silti kertoo kaiken itsestään, ja näin. En peitä tunteita, ja luonne tulee helposti selville. Oon vähän sitä ja tätä, mutten ikinä sitä mitä pitäisi olla. En unelmien ystävä, en unelmien tytär, en oikeestaan luonteeltani mitään hyvää/ihailtavaa enää kun lapsen rakastettavuus on kadonnut.

Minä olen minä, en sinä enkä hänkään. Osaan elää itteni kanssa, se on se pointti. Vaikkei se ehkä niin helppoo osaakaan olla.

True story bro.